fbpx

Kirurgi jäi terottamaan veistään

Ainakin toistaiseksi

Tarina sai alkunsa tammikuussa 2014, samaan aikaan, kun Michael Schumacher loukkaantui. Itselleni ei käynyt onneksi niin huonosti, mutta huonosti kuitenkin. 

Olimme Vuokatissa viettämässä lasketteluviikonloppua, kuten joka vuosi viimeisen 30 vuoden ajan. Ja joka vuosi olimme miettineet kuka on tuossa ahkiossa, jota kiireellä kuljetetaan kohti ala-asemaa ja siellä odottavaa ambulanssia. Joka vuosi joku näytti aina loukkaantuvan, harvemmin se kuitenkin oli meidän 60 -hengen laumastamme. Tällä kertaa oli toisin. 

Olimme lasketelleet jo muutamia tunteja, kun ajattelimme lähteä juomaan kupilliset kuumaa kaakaota. Lasit silmille ja laskuun, mieheni seurasi perässä. Tullessani siirtymäkaistaleelle vauhtini hidastui lähes minimiin ja samalla katsoin taakseni. Sitä minun ei olisi pitänyt tehdä, sillä rinteessä oli pieni kuoppa, jota ei oltu merkitty millään lailla. Vasen sukseni meni tuohon kuoppaan ja seuraava hetki on piirtynyt takaraivooni. Pyllähdin jäiseen rinteeseen oikea lantio ja olkapää edellä ja samalla tunsin, kuinka koko lantioni siirtyi vasemmalle. Se oli tunne, jota en tahtoisi kokea uudelleen. 

Tiesin välittömästi, että jotakin on pahasti pielessä.

Mieleeni juolahti ensimmäisenä halvaantuminen, koska kokeilin heti varpaiden liikkuvuutta. Ne liikkuivat, hyvä. Mutta siihen se sitten jäi.

Kaatumiseni ei ollut näyttänyt mitenkään vaaralliselta, pieneltä pyllähdykseltä rinteeseen. Olihan niitä sattunut ennenkin.

Mieheni laski viereeni tarjoten laskettelusauvaa avukseni ylösnousuun, kuten niin monta kertaa vuosien varrella. Siitä ei kuitenkaan tällä kertaa ollut apua. En pystynyt nousemaan, enkä enää edes liikkumaan. En päässyt ylös, tärisin kuin horkassa. Nyt tarvitaan apua jostakin täältä rinteestä ja pian.

Kuin ihmeenä, moottorikelkka ahkioineen ilmestyi kuin tyhjästä samassa hetkessä juuri sopivaan aikaan. Minut saatiin jotenkin kammettua tuohon ahkioon ja kohta huristin sen kyydissä kohti ala-asemaa.


Nyt ei tarvinnut arvailla, kuka oli ahkion kyydissä. 

Muu seurue matkasi kotiin normaalisti seuraavana päivänä linja-autolla, meikäläinen ambulanssin kyydissä tiukassa paketissa ja kipulääkkeillä huumattuna jo samana iltana.

Onnettomuudesta toipuminen vei oikeastaan kokonaisen vuoden ja se jätti meikäläiseen rajoitteita. Rajoitteita, joiden avulla voisin helposti jättää tiettyjä asioita tekemättä. Lantio kipeytyy esimerkiksi liian pitkään istuessa, uidessa, kävellessä, enkä juoksua voi edes miettiä.  Jos istun autossa pitkiä matkoja, niin liikkeelle lähtö on todella kankeaa. Omasta mielestäni olen kuin orava, mutta todellisuus on kaikkea muuta.

Vaiva pysyi vuosia suht aisoissa ja hallittavissa, kunnes viime keväänä tilanne muuttui. 


Jokainen meistä kokee kivun eri tavalla, mutta jos kuvaan kipua siten, että meinasin oksentaa, saat ehkä kuvan kivun voimakkuudesta. 

Kävin muutaman kerran lääkärissä, mutta mitään vikaa ei meikäläisessa kuulema ollut. Olet terve ”nuori” nainen ja sain ainoastaan vahvemmat särkylääkkeet. Ulospäin kipua ei huomannut, näytin liian terveeltä, olinhan meikannut ja tukkakin oli suht ojennuksessa. En kuitenkaan voinut antaa periksi, sillä kipu jatkui. En halunnut syödä vahvoja särkylääkkeitä, joten ne jäivät hakematta apteekista.

Onnekseni kohdalleni osui lääkäri, joka halusi auttaa. Sain molempiin lonkkiin kortisonipiikit ja voit vain kuvitella sitä autuuden tunnetta, joka levisi sillä samalla hetkellä lonkista jalkoihin. Kävelin kuin ilmassa autolle. En tuntenut minkäänlaista kipua, pelkästään helpotuksen tunnetta.

Jouduin ottamaan kortisonipiikit vielä muutaman kuukauden jälkeen uudelleen. Ne toimivat aina marraskuun alkuun asti, mutta silloin vaiva palasi pahempana kuin aiemmin.

Kipu iski perjantai-iltana. Muistan sen hyvin, sillä mietin, ettei lääkäriä saa kiinni kuin vasta maanantaina.

Sinne asti on kärvisteltävä. Yritin kaikkea mahdollista ja maanantaina olin jo valmis menemään kirurgin veitsen alle, jotta jäytävä kipu saataisiin pois.

Samaan aikaan kerroin ystävälleni kivusta. Hän ehdotti, että tulisin seuraavana päivänä hänen kurssilleen, josta voisi olla minulle apua. Tuo kurssi oli Reiki I ja intuitiivinen hoitaminen. 

Reiki, itselleni täysin uusi tuttavuus ja asia, jota kohtaan itselläni on ollut pieni epäilys.

Eikä edes niin pieni.

Epäilyksistäni huolimatta lähdin aamulla kivuissani kurssille ja tulin illalla kivutta kotiin. 

Tuosta ensimmäisestä kurssipäivästä on kulunut kuukausia. Olen edelleen pystynyt pitämään kivun loitolla, enkä ole tarvinnut särkylääkettä, saati lääkäriä. Toivon, että tilanne jatkuu samanlaisena mahdollisimman pitkään.

Lopputuloksena osallistuin 14 tunnin koulutukseen ja tammikuussa vielä 14 tunnin jatkokoulutukseen. Olen saanut työkaluja itseni sekä muiden hoitamiseen. Kirurgi jäi terottamaan veistään, ainakin vielä toistaiseksi. 

En sano, ettei kipu nosta päätään, kyllä nostaa. Silloin kun en muista huolehtia itsestäni. Silloin kun istun liian pitkään tauotta. Itsehoidolla pystyn kuitenkin pitämään kivun loitolla, enkä ole tarvinnut särkylääkettä.

Aivan mahtavaa. 

Saatat ajatella, että Reiki on ihan hömppäjuttu, etkä koskaan edes halua kokeilla sitä, vaikka maksettaisi. Ymmärrän teikäläistä tosi hyvin.

Olin itse tuossa samassa tilanteessa, mutta voin myöntää, että olin ainakin omalta osaltani väärässä. Sain avun itselleni ja voin lämpimästi suositella Reikiä myös muille. Jos et kokeile, et voi tietää.

Mitä menetät, jos kokeilet? Mitä pelkäät, että tapahtuu?

Niinpä, ennakkoluulot, uskomukset sekä pelko estävät meitä usein kokeilemasta uusia asioita. Asioita, jotka saattavat olla juuri niitä, joita tarvitsemme.

Jos asia kiinnostaa Sinua, niin laita viestiä tästä, kerron mielelläni lisää.

Rakkaudella 
Virpi